Haastavaa.

On tullut pähkäiltyä, yhdessä muiden kuurilaisten kanssa, että mitäs tämän jälkeen? Nyt on viimeinen viikko menossa ja päätin vähän hölläillä ruokavaliota, jottei tapahdu sitä mitä eniten pelkään. Tulee joulu, ruokaa on paljon. Ja jos syömisen tarkkailu loppuu siihen, voi mopo päästä karkaamaan käsistä pahasti, enkä tahdo sitä, en enään.

Tuosta ajattelusta pääsin siihen, miten haastavaa tämä tasapainoilu on. Ei pelkästään painon kanssa, vaan tämän elämän kanssa muutenkin. Olen kaamosmasentaja. Ahdistun helposti. Teen listoja asioista mitä pitäisi tehdä ja ahdistun niitä katsellessa. Tuntuu että pakonomaisesti haen sitä ahdistusta ja mielipahaa jostakin. Tänään istuin liian kauan tietokoneella ja se alkoi masentamaan, koska en saanut mitään aikaiseksi. Tarkoitus oli viettää lepopäivää kaikesta tekemisestä, mutta keino oli väärä. Huomasin mielipahan onneksi ajoissa ja karkotin sen muutamalla helpolla tekemisellä, pyykit kuivumasta, koiran harjaus ja kukkien kastelu. Pieniä ja helppoja asioita useimmille, mutta toisinaan ne tuntuvat minulle TODELLA vaikeilta.

Elämäni ei ole tasapainossa, ei todellakaan. Pään sisältä löytyy liikaa velvollisuuksia, liikaa "pakkoja" ja liian vähän itsensä löytämistä, hyvän olon hakemista ja tästä hetkestä nauttimista. Mutta ollaan tässä kuitenkin matkalla parempaan. Painon putoamisen myötä olo on kevyempi ja liikkuminenkin maistuu ihan erilailla.

Liikkumisesta puheenollen, mies lähetti tänään töihin minulle kuvan, jossa oli mukana teksti: 

"Tilasin sulle äsken tuomosen nii voijjaan sitte kesällä käyä yhessä fillaroimassa. Pitäs olla hyvä pyörä mitä netistä lueskelin ihmisten mielipiteitä." 

Ja se kuva tosiaan..

Miehellä siis on noin 10vuotta vanha maantiepyörä, jolla ajoin viime kesänä. Pyöräilystä olen tykännyt aina, mutta onhan se ihan eri hommaa maantiepyörällä ja ns. tavallisella pyörällä. Maantiepyörä kulkee niin vaivattomasti, ylämäetkään eivät tunnu miltään, verrattuna normipyörään. Viime kesänä omalla pyörällä pyöräillessäni pääsin hiekkatien päähän ja jonkin matkaa pikitietä, noin 14km oli muistaakseni pisin reissu. Maantiepyörällä kävin pari koeajoa, ensimmäisellä niistä siitä puhkesi rengas, toinen oli vain lyhkänen reissu. Mutta sen jälkeen yli 30km pikitietä, hiekkatietähän näillä ei voi edes ajaa, enkä ollut puolikuollut sen reissun jälkeen. Loistavalla tuulella kylläkin! Ja nyt jos tosiaan mieskin innostuisi tästä kesäharrastuksesta, olisi se kyllä mahtavaa. Nykyäänhän meidän yhteiset harrastukset liittyvät yleensä autoihin, niiden korjaukseen ja laittamiseen. Eikä se ole minun valintani ollenkaan. :D 

Töiden jatkumisesta ei ole mitään taetta, toivon saavani tietää päätöksen ennenkuin nykyinen sopimus loppuu. Mutta olen onnistunut siinä, etten enään hermoile asiaa. Jossakin vaiheessa itkin iltoja, kun en tiennyt mihin tämä elämä vie. Nyt olen oppinut, että kulkee se minne ikinä kulkeekaan, ihan turha siitä on hermoilla tänään, tässä ja nyt. Koska elämä on nyt. Ja elämä menee ohi, jos ei pysty olemaan tässä hetkessä. Ja sitäpaitsi:

Elämä kantaa ja asiat järjestyy. Siihen on vain uskottava, niin uskomatonta kuin se onkin. Mutta nyt gluteenittomien joulureseptien etsintään, jos tällä viikolla saisi aikaiseksi leipoa! <3